Synninpäästö.

On pidempään pitänyt kirjoittaa tälläinen, kun ihmisillä on jotenkin ollut sellainen käsitys, että olen tässä parisuhteessani se hyvä tyyppi. Totuus on kuitenkin täysin toinen. Ja miksi näin julkisesti ruodin tätä asiaa, niin mun mielestäni Minna ansaitsee kaiken sen arvostuksen, mitä ihmiset eivät ole vielä ymmärtäneet tai nähneet.

Minna on ylivoimaisesti kiltein ihminen, kenet olen koskaan tavannut. Omistaa mielettömän suuren sydämen, jota on koeteltu paljon. Mussa on paljon sellaisia pieniä ärsyttäviä vikoja, joista kasaantuu iso tulva ja siinä on kenellä tahansa paljon kestämistä. Olen ollut todella itsekäs ja saanut Minnan lähes viikoittain itkemään. Kun viikonloppuisin on vain ollut ihan pakko päästä juhlimaan. On tullut oltua kaljareissuilla ja yleensä ne ovat venähtäneet myöhään, usein aamuun. Vaikka en ikinä mokaisikaan isosti, niin nämä pikkujutut ovat sellaisia, että tiedän tuon ihmisen jossain vaiheessa katoavan ja löytävän paremman, jos en muutu. Paremman tai parhaan miehen hän ansaitseekin, se on selvä. Siksi asiat muuttuvatkin nyt. Elämäni isoin kriisi olisi, jos tuota ihmistä ei olisi enää vierellä.

Ihmiset jotka tuntevat mut hyvin, niin tietävät mulla olevan humalassa erittäin omantakeinen huumori, suu käy jatkuvasti ja moni ottaa sen varmasti henkilökohtaisesti käsittäen asiat väärin, jos ei ole paljon liikkunut samoissa piireissä. Niin on käynyt useasti. Ikinä en ketään niillä jutuilla todellakaan halua tarkoituksella loukata, mutta yleensä niin käy. Moni saattaa ajatella vietettyään illan mun seurassa, että "Tuo äijä ei mitään parisuhdetta edes ansaitse.". Ja tottahan ne puhuu, en minä viimeisen kahdeksan kuukauden näytöillä Minnaa millään tavalla ansaitsekaan. Minna tämän koko parisuhteen on pitänyt kasassa ja antanut jatkuvasti asioita anteeksi. Se ihminen muutti mun takia Helsingistä tänne ja on valmis antamaan koko rakkautensa; minä olen lähinnä työntänyt koko ihmistä poispäin. En ole osannut arvostaa koko asiaa millään tavalla, vaikka musta ei olisi noin vain lähtemään jonkun ihmisen perään ja jättämään kaiken tutun ja turvallisen taaksensa. Ei mussa olisi tuollaista rohkeutta.

Elämänmuutos on ollut aika suuri, kun yhteisessä arjessa onkin pieniä lapsia. Sitä on pelännyt, että osaako elää tälläista elämää, kun on ollut aina vastuussa vain lähinnä itsestään. Pelko on muuttunut itsekkyydeksi ja vasta nyt viimeisen parin viikon aikana on osannut herätä todellisuuteen. Että menetän todella upean ihmisen ja ison rakkauden, jos kävelen silmät kiinni itsekkäästi eteenpäin. Niin olen monesti tehnyt, ja ei sellaista kukaan ole jäänyt katselemaan. Elämässä pitää olla tottakai omiakin juttuja, mutta silloin pitää olla ne yhteiset jutut kunnossa ja varsinkin se parisuhde.

Tuon ihmisen kanssa mulla on turvallinen olla ja haluan elää tämän lyhyen pätkän yhdessä, mitä täällä nyt vietetään. Ja pyydän anteeksi, etten ole tähän mennessä osannut lunastaa lupauksiani. Olen ymmärtänyt, että minulla on nyt kaikki se, mikä tekee mut oikeasti onnelliseksi.

Sinä olet se tämän suhteen hyvä tyyppi ja kiintotähti. Rakastan sinua.

Leuka rintaan ja uudestaan pintaan.

Niin se aika vain menee. Blogiakaan ei ole kerennyt tänä vuonna oikein päivittämään, kun arki on mennyt töissä ja vapaa-aika on tullut vietettyä pois koneelta. Hektistä tämä elämä nykyään, mikä on ihan hyvä sen neljän kuukauden kaamosvaiheen jälkeen mitä vietin alkuvuoden.

25-vuotta tuli mittariin marraskuussa. Se laittoi jotenkin miettimään elämän perusarvoja. Kuka oikein olen, mitä mä haluan ja mitä mun on/oli tarkoitus tässä elämässä saavuttaa. Välillä on olo, ettei musta sitten kuitenkaan tullut yhtään mitään, vaikka 15-vuotiaana oli kaikki avoinna ja se fiilis, että koko maailma on mun. Toisena hetkenä taas tajuan nykytilanteessa, että mulla on kuitenkin kaikki mitä onnelliseen ja perushyvään elämään vaaditaan. Sen pitäisi riittää. Silti sitä haluaa mielessään leikkiä ajatuksella "Mitä jos?". Erittelen seuraavaksi muutaman mielessä pyörineen ajatuksen.

Mä olen musiikkia tehnyt 12-vuotiaasta lähtien. Reilusti yli kymmenen vuotta siis, välillä hyvinkin tosissaan, välillä taas kaasu ei ole ollut edes puolillaan. Parisuhteiden aikana on vauhti yleensä hidastunut, kun aika ei ole vain riittänyt kaikkeen ja se inspiraatio on tullut laitettua sitten siihen suhteeseen. Suhteiden jälkeen onkin sitten ollut aikaa purkaan teksteiksi sitä pahaa oloaan. Muistan aina, kun 15-vuotiaana Mikseri-aikoina mua kutsuttiin masisräppäyksen lähettilääksi. Sitähän mun musiikki on hyvin pitkälle ollut. Ikinä en ole missään muualla nauhoittanut, kuin omassa kotistudiossa. Siihen panostanut paljon rahaa, omaa ja isolla osalla ovat myös sukulaiset tukeneet harrastusta.

15-vuotiaana, kun musiikkijutut lähtivät kovalla voimalla käyntiin Kouvolassa ja sai muutamia omaan korvaan ihan ok-ralleja aikaiseksi, niin kyllä se fiilis oli uskomaton. Sai purettua niitä tuntemuksiaan. Siihen aikaan olin 100% varma, että tämä on mun juttu. Tätä mä haluan tehdä. Mikään muu ei saa mun oloa näin hyväksi, kuin musiikin tekeminen. Ei se lopulta sitten ihan niin hyvin mennyt.

Yli kymmenen vuoden aikana noita biisejä on kuunneltu internetissä lähemmäs 500 000 kertaa. Se ei ole nykyaikana paljon, mutta itselle tuo on ollut tosi pitkä matka. Lyriikka-artistinimellä tein pitkään, seitsemän vuotta. Nykyäänkin lähemmäs kolmeakymmentä ikävuotta käyvät ihmiset tulevat sanomaan tai pistävät viestiä, että "Ei helvetti, kuuntelin niitä sun biisejä silloin teini-iässä!". Kyllä se hyvältä tuntuu, että niitä oikeasti kuunneltiin jopa ympäri Suomea pienissä piireissä.

Nyt 25-vuotiaana on jo ymmärtänyt, että musiikki jää pelkäksi harrastukseksi. Ikinä en tule sillä rahaa tekemään, tai oikea sanavalinta olisi kai työkseni. Ei musta olisi kai loppujen lopuksi ollut siihen. Silti sitä miettii, että jos olisi silloin 16-vuotiaana hyödyntänyt ne isot yhteisprojektipyynnöt ja keikkakyselyt mitä tuli, niin missä sitä olisi. Mitään en ottanut vastaan tai edes kertonut kenellekkään, kun en halunnut epäonnistua tai näyttää heikolta. Pelotti. Nimiä en mainitse, mutta osa yhteistyökyselijöistä tekee musiikkia nykyään työkseen.

Isona osana, etten ikinä lähtenyt muutamaa keikkaa enempää tekemään, niin johtui mun paniikkihäiriöstä ja esiintymispelosta. Olin varma, että noustessani lavalle en saa ääntäkään suusta. Jos tutun koululuokan edessä jäätyi muutaman kymmenen ihmisen edessä, niin entä sitten usean sadan tuntemattoman edessä? Lopulta kun aloin Empun kanssa tekemään musiikkia, niin se sai mut lopulta suostuteltua lavalle.

Muistan aina sen ensimmäisen keikan Brankkarilla, joka oli täynnä ihmisiä. Olikohan siellä lähemmäs 300 ihmistä katsomassa ja kuuntelemassa, jos en väärin muista? Päästyäni lavalle jännitys hävisi ja fiilis oli uskomattomin, mitä olen ikinä kokenut. Tuntui, että tätä olin syntynyt tekemään. Keikan jälkeen taas tuli kuitenkin se olo, että pitääkö alkaa jännittämään jälleen seuraavaa keikkaa. Esiintymispelon kanssa eläminen on todella vittumaista ja kyllä sen kanssa oppii elämään, jos on vain tahtoa. Itsellä sitä ei ollut tarpeeksi.

Tuskin musta olisi mitään muusikkoa tullutkaan näillä kotistudioräpeillä. Kaikki tuo on ollut vain sitä ajatusleikkiä ja olen tyytyväinen tähän tilanteeseen. Teen silloin kuin huvittaa ja mitä huvittaa. Jos kukaan ei kuuntele, niin ei ole väliä. Itselle ne on loppujen lopuksi tehty ja jos joku vaivaantuu kuuntelemaan, niin se on vain iso plussa. Kotistudioa päivitän jatkuvasti uusilla laitteilla ja haluan parantua biisintekijänä kuukausittain, koska tämä on rakas harrastus jota aion jatkaa loppuelämän. Tein keikkaa tai en, kuunteli noita biisejä joku tai ei.

Tekstin tarkoituksena on kai sanoa, että turha pohtia menneisyyttä, että mitä jäi tekemättä. Kunhan seisoo omilla jaloillaan ylpeänä siitä, mitä on saanut aikaiseksi.

Siinä se nykyinen kotistudio seisoo.

Maailma on mukava, kun siinä ei ole mukana.

Taas tulee todellinen nyyhkytyttö-päivitys. Jos sellainen ei kiinnosta, niin lopeta lukeminen tähän. On ollut elämäni rankimmat kaksi kuukautta, ihan ylivoimaisesti. Voimat ovat olleet ihan lopussa ja on tullut jäätyä sänkyyn, jopa terapiasta ja lääkäriltä joutunut hakemaan apua. Ei mua hävetä myöntää sitä. Senkin on huomannut, että viikonloppu-dokaaminen ei ole mikään ratkaisu ongelmiin. Se pahentaa asioita vain entisestään.

Viime vuosi oli huikea. Oli elämä kunnossa, valmistunut juuri koulusta ja oli onnellinen parisuhde, mistä halusi pitää kiinni. Uskoi työllistymiseen ja siihen, että vuosi 2014 tulee olemaan entistä parempi. Mikäänhän näistä ei toteutunut. Kaikki meni, kuin kymppi euron tuoppeihin. Kaikkeni annoin, takki on aivan tyhjä ja lattialla. Ei jää mikään kaduttamaan, koska enempää en olisi voinut tehdä. Ketään ei voi pakottaa rakastamaan itseään. Ei jäänyt muuta käteen, kuin henkiset arvet ja narikkalappu.

Kaksi kuukautta kun on ollut yksin, niin kyllä sitä ymmärtää sen, että miksi rakkaus ja ihmissuhteet ovat niin tärkeitä asioita. Ei täällä kukaan pitkään pärjää ilman sitä. Se täyttää sen tietyn tyhjiön ja tuo arkeen tarkoituksen. Vähän kuin työura. Kun istuu kotona yksin, niin kyllä sitä keskusteluseuraa osaa arvostaa ihan eri tavalla. Että joku kuuntelee. Mulle on ollut aina vaikea puhua asioista ihmisille ja olen kirjoittanut ne sitten näin, mikä aiheuttaa jossain ihmisissä vitutusta. Mulle tämä on parasta terapiaa. Ystäviä on, mutta kynnys soittaa ja valittaa omaa oloaan on suuri. Kuka oikeasti jaksaa kuunnella aikuisen miehen ruikutusta? Näitä tekstejä ei sentään kukaan pakota lukemaan. Kotoa pitäisi päästä liikenteeseen ja saada mietittyä elämän muuta hyvää sisältöä, mutta sitä kun ei oikein ole. Miksi lähteä kävelemään ulos, kun lenkin jälkeen palaa takaisin yksinäisyyteen tänne vitun yksiöön? Sitten kun tottuu siihen, ettei ole ketään kelle soittaa, niin se masentaa vain entistä enemmän. Kyllä viikonloppuisin on kiva lähteä porukassa juomaan, mutta ei se ole sitä, mikä henkisesti parantaa. Öisin ei saa nukuttua ja maailma pyörii mielessä, kyyneleet vain puskevat silmistä kellon hakatessa tahtiaan kohti aamuyötä. Joka päivä vain väsyttää enemmän. Mikään ei kiinnosta ja asiat eivät parane, kun ei löydä edes tarvittavaa tahtoa avata ulko-ovea. Niin sitä viime vuoden alussa huusi, että "Maailma, täältä tullaan!", ja loppujen lopuksi on taas tässä samassa tilanteessa, kuin joka vuosi. Paskassa kaulaansa myöten. Pitäisi osata arvostaa asioita silloin, kun ne ovat elämässä. Ei vasta sen jälkeen. Mä tiedän, että olisin pystynyt niin paljon parempaan. Ei tässä voi, kun lopulta syyttää itseään ja vanhoja arpiaan, että kadotti sen oman oikean minuutensa. Viimeiset kolme viikkoa olin ihan täysi kusipää.

Se on aina ollut tabu, että ei miehet itke. Mä olen itkenyt kahden kuukauden aikana niin paljon, että täällä kämpässä on kosteusvaurio kohta. On tullut vajottua syvään itsesääliin, että miksi mikään ei ikinä riitä. Miksi minä en riitä. Huudettua keskellä yötä pahaa oloa pois. Mun ongelmana on aina ollut liian vahva sydän ja rakkaus. Sitä ei vain saa tapettua, vaikka miten haluaisi. Olisin valmis tekemään kaiken, mitä sydän vaatii. Pitäisi osata jatkaa elämää, mutta miten vitussa, kun on vain niin paha olla. Ei ne muistot häviä. Niiden pitäisi saada hyvä mieli, mutta hyvien hetkien miettiminen se vasta satuttaakin. Olisikin ollut koko viime vuosi täyttä paskaa, niin ei olisi muisteltavaa.    

Yksinäisyys ja sydänsurut ovat kauheita. Vittu ne rikkovat ihmisen ja laittavat arjen ihan sekaisin. Minulla ainakin, en muista tiedä. Mitä niin erilailla pitää tehdä, että saa pidettyä edes yhden ihmissuhteen tässä elämässä? Miksi naiset rakastuvat renttuihin, mutta miten meidän hyvien miesten käy? Pitää kysyä joltain hyvältä mieheltä.

Toipuminen on alkanut ja kyllä löydän sen oman vanhan itseni, kun jaksan tehdä sen eteen töitä. Sen ihmisen, mikä oikeasti olen. Eli vitun huikea kaveri, sydänten murskaaja! Ainakin omani. Tässä säälimeressä kun liian kauan ui ja kurlaa sitä vettä kurkkuun, niin loppujen lopuksi hukkuu. Aika varmaan nousta ylös, elämään.   

Ympäri mennään, mut yhteen ei tulla.

Pakko pitkästä aikaa kirjoitella tännekkin jotain; kuvia en tälläkään kertaa lisää, koska ei ole yksinkertaisesti tullut käytyä kuvailemassa. Elämä on muuttunut kahden kuukauden aikana älyttömän paljon, mutta hyvään suuntaan. Siitä aion kirjoittaa.

Rivarikämppä on nyt historiaa ja asun vuokralla nykyään Puistomaalla kerrostalossa. Törkeän kiva paikka asua ja tykkään tästä asunnosta enemmän, kuin entisestä. Onhan tämä lukaali pienempi, kuin kääpiön persereikä, mutta kyllä täällä nyt istumaan mahtuu ja olutta juomaan. Jotenkin elämä saanut uuden startin vanhasta oravanpyörästä ja nyt on viimeinkin tilaa hengittää vapaasti; olla onnellinen.

Oli masennusta, epätoivoa ja pahaa oloa. Tuli itkettyä ja kirottua maailmaa. Tuli pyörittyä itsesäälissä ja muussa paskassa. Loppujen lopuksi se valonpilkahdus alkoi näkyä pimeässä. Tosin joku vain sytytti röökin.. No ei. Olen ottanut kaiken kokemani isona oppituntina, jonka vain elämä voi tarjota. Tälläistä selkäsaunaa ei saisi edes venäläisen portsarin Vasilin kädestä, kun juo baarikaapin tyhjäksi ja kähmii strippareita maksamatta. Jokainen mustelma ja kolhu paranee. Jokainen isku auttaa kestämään seuraavat paremmin. Jokainen henkinen romahdus kasvattaa ihmisenä. Nykyään, kun katson itseäni peilistä, niin suusta pääsee lausahdus: "Vittu sä oot äijä Teräsmies.". Ja heti perään, "Ja vitun ruma.".

On ollut aikaa tutkia tätä omaa elämänkaarta ja mentyä itseensä. Joskus on vain hyvä katsoa peiliin ja alkaa muuttamaan asioita, parantamaan omaa elämänlaatuaan. Siksi ostankin nykyään Koffia, en Pirkkaa. Mä olen aina keskittynyt niin paljon muiden ajattelemiseen, että kadotin itseni pitkäksi aikaa. Mä olin Pelle Hermanni, vaikka mun olis pitänyt olla Ron Jeremy. Nykyään mä tiedän tasan tarkkaan, että mitä mä haluan ja kuka mä olen. Niin tyhmää, kuin se onkin, niin vastoinkäymiset teki musta sen, mikä mä tällä hetkellä olen. Ja jumalauta, että olen siihen kuvaan tyytyväinen. Mulla on ympärillä juuri ne ihmiset, keitä arvostan ja haluan viettää aikaa. Turhat ovat karsiutuneet pois, ja hyvä niin.

Todellakin, asiat ovat tällä hetkellä paremmin, kuin hyvin. En olisi pari kuukautta sitten uskonut, että kaikki paska, mitä jouduin käymään läpi, niin oli parasta, mitä mulle on koskaan tapahtunut. Näin asioiden kuului mennä ja elämällä on paljon tarjottavaa (alkoholismi, rasvamaksa, keuhkosyöpä jne.). Tämän tekstin tarkoituksena on vain sanoa, että älkää pelätkö pahaa oloa ja pettymyksiä. Ne tekevät teistä vahvan ja kasvattavat tähän ankaran kylmään maailmaan, missä hyvä olo on yleensä hetkellistä. Kun kerran sattuu helvetisti, niin samoja virheitä ei enää tee, ainakaan niin helposti. Niiden jälkeen jokainen onnellinen hetki on niin arvokas, että niistä haluaa pitää kiinni koko sydämellään.

Olen ennemmin vihattu sen takia, kuka olen, kuin rakastettu sen takia, kuka en ole.     

Rakkaus satuttaa, vai satutatko sinä rakkautta?

Viime viikot menneet aika sumussa, mistään ei ole saanut kiinni; ei edes omista ajatuksistaan. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen olen alkanut miettimään, että mitä on rakkaus. Onko se välittämistä, syvempää kiintymystä vai pelkkä ihmisten keksimä sanonta jollekkin epämääräiselle tunteelle? Onko se pelkästään ikuisia pettymyksiä ja itsensä satuttamista? Kun nouset kuopasta kerta toisensa jälkeen, niin kompastut sinne vuosien jälkeen takaisin. Miksi sanotaan, että lopulta yrittäminen palkitaan? Miksi minulle ei ole sitten käynyt niin? Onko sille määrä, että monta kertaa pitää seivästää sydän, että saa jotain pysyvää? Mikä laittaa rakkauden loppumaan? Sen muuttuminen pelkäksi kiintymykseksi, kun se antaa tilaa uusille ihastumisille ja hetken typerille mielijohteille? Ihmisten oma itsekkyys, tyytymättömyys saada asioita toimimaan tai pelkkä pelko hukkaan heitetystä nuoruudesta? Kysymyksiä, joihin ei taida koskaan saada oikeaa vastausta. Tai vastausta, joka antaisi mielenrauhan.

Olen alkanut miettimään, että miksi ei koskaan se oma panos riitä. Miksi se toisen panos on aina sen verran pienempi, että homma kuihtuu kasaan parissa vuodessa? Annoin kaikkeni, tämän rikki raastetun sydämeni, jonka parsin kokoon vuosien aikana. Nyt se on taas niin monessa osassa, että edes Lampun Henki ei saisi tätä kolmella toivomuksella kuntoon. Olisinko voinut tehdä jotain enemmän? Kyllä. Ehkä. Mutta olisiko sillä ollut mitään vaikutusta lopputulokseen? Tuskin. Ketään et voi pakottaa rakastamaan itseäsi. Et, vaikka lopputulos tuntuisi omasta mielestä kuinka epäoikeudenmukaiselta, jopa väärältä. Ehkä raha olisi motiivi, mutta sitä ei monella ole niin paljon, että se saisi ketään jäämään. Annoin isoimman lahjan monta kertaa; luottamuksen ja anteeksiannon, sitä ei voi rahalla ostaa.

"Aika parantaa haavat, mutta ei arpia.". Miten voit oppia epäonnistuneesta suhteesta mitään, jos joudut pakolla tappamaan kaikki tunteesi? Jos uskoit täysin, että olisit voinut pelastaa suhteen ja muuttaa kaiken parempaan. Mitä siitä voi oppia, jos ei saanut edes mahdollisuutta? Tai opin sen, että maailma ei ikinä suosi epäitsekkäitä ihmisiä tai aitoa välittämistä. Yleensä itsekkäät tai tunteettomat ihmiset pääsevät tavotteissaan pitkälle ja elämässä eteenpäin, kun oma etu on tärkein ja muita ei tarvitse miettiä. Pidänkö itseäni hyvänä ihmisenä? En kaikille, mutta niille, joista oikeasti välitän. Pidänkö itseäni täydellisenä? En todellakaan, mutta olen valmis oppimaan virheistä ja tekemään asioiden eteen jotain. Olen valmis jopa uhrautumaan pois omalta mukavuusalueelta asioiden korjaamiseksi.

Yksinäisyys on maailman kauhein tunne. Sen mukana tulee aina pelko, että selviänkö. Tulenko aina pettymään ja rikkomaan itseni? Onko sitä oikeaa ihmistä olemassakaan vai onko joukko vääriä ja jonkun kanssa on vain opittava elämään? Täydellistä ihmistä ei ole olemassakaan, se on varma. On vain ihmisiä, joissa on omat virheensä, jotka on opittava hyväksymään ja niiden kanssa elämään. Tietysti niiden hyvien puolien ohella.

Rakkaus, katkeruus ja viha kilpailevat toisiaan vastaan. En osaa sanoa, että mikä tunteista tulee voittamaan. Minkä loppujen lopuksi haluan edes voittavan? En tiedä. Olen pettynyt ja itsetunto on aika nollissa, mutta kenellä ei olisi tälläisen tapahtumaketjun jälkeen. Pakko vain laittaa leuka rintaan ja mennä kohti uusia pettymyksiä. Erotessa molemmat osapuolet kärsivät, omalla tavallaan. Toista yleensä vain sattuu enemmän, koska harvoin suhteista lähdetään täydessä yhteisymmärryksessä.

En muusta tiedä, mutta olen tällä hetkellä yksin. Sen kanssa on opittava elämään ja tulemaan toimeen. Ja kyllä, pelottaa. Helvetisti, ja ahdistaa. Ehkä maailma palkitsee minut jossain vaiheessa ilolla ja riemulla. Kestävällä sellaisella.

Vittu mä rakastin sitä naista.

Vettä sataa ja sammakoita ei vituta.

Morjesta taas vain kaikille blogini lukijoille! Suurin osa teistä taitaakin olla naisia/tyttöjä, tai näin ainakin havannoin nopealla silmäyksellä. Näin suosittu en ole tainnut olla ikinä naisten keskuudessa, että kiitos vain teille itsetuntoni nostatuksesta.

Kuten olette varmaan huomanneet, en ole pitkään aikaan päivittänyt tänne mitään. Niin, taas. Se johtuu vain siitä, että on ollut ihan törkeän kiirettä koulun ja tämän kuuluisan muuton kanssa. En ole lopettanut blogini kirjoittamista; tämähän on melkein koko elämäni. Elämä, jonka tuhlaan hakatessa hansk... siis näppäimistöä. Oli tullut toivetta, että ottaisin kuvia tästä vuokrakämpästä. No, päätin sitten ottaa. Kaljaa.

Muutto on siis suoritettu ja tavarat paikoillaan. Ja ei vittu, että on ollut välillä tylsää tämä omillaan asuminen. Tylsempää on ajoittain ollut, kuin Tähkäpäällä tornissaan. Sitäkin kävi sentään se vitun prinssi katsomassa. Täällä ei käy edes Jehovat. Toisaalta on tämä omillaan asuminen myös törkeän siistiä. Oli vain tottunut siihen, että hälinää oli koko ajan ympärillä ja nyt ainut ääni on nylkyttävä nyrkkini pimeässä huoneessa. On toi Pleikkarin pelaaminen kivaa. Toi meikän imuri on muuten mieletön laite. Mainostettiin, että siinä on isoin imuteho.. Ette halua tietää, että miksi ostin sen.. No joo. Mutta sen kun laittaa täydelle teholle, niin vittu sohvatkin lentelee huoneessa ja ääni on kovempi, kuin sukkula lähtisi korvan vierestä kuuhun. Huh.

Koulu on perseestä. Pari kuukautta on vielä sitä jäljellä ja nyt on jo henkisesti aivan finaalissa. Ei siinä muuta, kuin tuo matka. 60km joka päivä autolla ja rahaa menee, kuin eläkeläisellä Thaimaassa maksullisiin. Sekin on halvempaa ja huomattavasti parempi sijoitus. Kelakin käsittelee koulumatkatuki-hakemustani kolmatta viikkoa ja varmaan se hakemus on päätynyt Kelan käsittelijän paskapaperiks. Sekin raita siin paperis on parempi, kuin mikään mun biisi, mitä oon viimeisen vuoden aikana nauhoitellut.

Yksinäisyys on kyllä perseestä, jos siis olis ihan yksin. En yhtään ihmettele, että miks jotku yksinäiset herrasmiehet tykkää juoda kossua vuokrakämpässään. Mut yli ei tietenkää saa vetää. Harmittais, jos rahaa jäis vuokraankin.

No joo, syysmasennus-bloggaus. Vettä sataa ja madot kaivautuu koloistaan. Vittu et neki on pitkiä.. Voiks niille olla kateellinen tai katkera?      

 

Niin valkosta, että vois kutsuu melkein rasismiks.

Ei ollu keittiöst kuvaa, niin kopsasin tän netistä. No ei, murtauduin ja otin kuvan.

Rukoushuone.

Saunaan mahtuu jalka kerrallaan.

Miks vitus otan kuvan hattuhyllystä?

Pyhä Olavi ja maraton.

Heissulivei! Eilen kotiuduttiin Rantasalmelta ja Savonlinnasta, jossa Jenna juoksi Pyhän Olavin puolimaratonin. Maratonille sattui törkeän hyvä ilma ja oli kiva kerrankin päästä ottamaan kunnolla kuvia. Harmittaa, että ei itse tullut osallistuttua juoksuun, mutta ensi kesänä olisi tarkoitus juosta kolme puolimaratonia ja treenaaminen alkaa heti, kun saan kunnollisen kuntoiluohjelman. Tämä dokaaminen ei ole ehkä paras tapa valmistautua juoksemis-itsemurhaan.

Käytiin tänään toista kertaa katsomassa rivarikämppää ja parin viikon sisään kirjoitetaan vuokrasopimus. Jännitys on melkoisen kova, koska ensimmäistä kertaa pitäisi asua omillaan. On siihen jo valmistauduttukkin hyvin, koska ikää alkaa olemaan mittarissa se 23.. Ei olisi kiva nimittäin etsiä ensimmäistä omaa kämppää vanhainkodista. Tietysti omillaan asumisessa rahatilanne tulee olemaan kuin meikän räpit, eli vitun tiukkaa, mutta kaikesta selviää! Eiköhän muutkin opiskelijat selviä nuudelikuurilla läpi vuoden. Huomenna jos laittaisi mikron ja imurin tilaukseen. Naurattaa kyllä ajatus, että meikä ostelee jotain helvetin imureita ja muita. Mitä seuraavaksi? Esiliina ja kokkihattu? TUOKSUSAIPPUOITA JA PATALAPPUJA?!?!?

Huomenna jos jaksaisi vuokralla olevalla saarimökillä pyörähtää viimeisiä kertoja tänä kesänä ja ottaa pari saunakaljaa. Tietysti huomiseksi on luvattu sadetta, mutta aika sama. Tämä kesä on ollut muutenkin epävakaisempi, kuin vanhuksen erektio ja vettä satanut sen verran, että kääpiöt voivat hyppiä katukivetykseltä pää edellä kadulle ja pää ei osu edes pohjaan.

No, jos vähän mökkikuvia saisi seuraavaan päivitykseen tai jotain muuta yhtä häiriintynyttä! Se on nyt hei hei.

Vähän venyttelyä, ennen kuin tempaisee.

Maratoniin osallistui about 350 ihmistä, jos se jotain kiinnostaa. Veikkaan, että ei.

Tärkeintä ei ole voitto, vaan galaksien välinen tasapaino.

Kyllä ne mun varustusta ovat isoksi kehuneet, mutta tämä jo vähän yllätti..

Kaikki tiet vievät johonkin.

Tärkeintä ei ole tornin koko, vaan jäniksen tahti.

I will survire!

Hellou vaan kaikille näin neljän kuukauden jälkeen! Talvi oli ja meni, ja nyt vietetään jo kesän puoliväliä. Blogia en ole lopettanut, vaan pitänyt yksinkertaisesti taukoa uudelle inspiraatiolle, vähän kuin biisien tekemisessä. Tässä neljän kuukauden aikavälillä on tapahtunut ja varmistunut vaikka mitä, joista tulevissa päivityksissä kerron. Tällä hetkellä tuntuu, että elämä on ihmisen parasta aikaa?

Kesätöihin pääsin Kouvolan Vedelle, jossa olen ollut nyt lähes sen kaksi kuukautta. Kaksi viikkoa on vielä töitä ja sitten onkin homma paketissa. Saan pitää jopa huikean viikon loman ennen koulujen alkua, joten toivokaa hyviä kelejä tälle duunarille! Palkkaa on kerennyt tulla se kaksi tiliä; molemmat olen jo tuhlannut. Vaatteisiin ja vielä kerran vaatteisiin. Joka kesä uusin vaatekaappia isolla kädellä ja sijoitan rahaa sen verran, että pärjään taas ensi kesään asti. Seuraavat tilit säästyykin sitten huonekaluihin ja muuttoa varten. Ei ole tullut kamalasti edes dokattua, kahden kuukauden aikana kait se kolme kertaa? Huh, näin se aika menee!

Niin, se muutto. Se on nyt aikalailla varmistunut, että siitä uskaltaa jo puhua. Löydettiin kiva rivarikämppä, johon ollaan todennäköisesti nyt elokuun lopussa muuttamassa. 55 neliötä, oma sauna ja tilava takapiha, vuokra on sen 550e. Ite tykkään paljon. Ollaan huonekalukauppoja ja elektroniikkaliikkeitä kierrelty ahkerasti ja Jysk, Ikea, Gigantti ja netissä majaileva Verkkokauppa.com ovat tällä hetkellä ne suosikit, mistä tavaraa lähtee tulemaan kämppään. 1100e olen budjetoinut, ja sillä ostetaan sohva, imuri, mikro, tv-taso, olohuoneen pöytä, ruokailuryhmä jne. Jenna sijoittaa sitten myös puolet, eli yli 2000e saadaan menemään. Money talks!

Koulusta yritän valmistua joulukuun jälkeen, jos se vain on mahdollista. Siitä suoraan kunnon töihin, eli tienaamaan pariksi vuodeksi. Jossain vaiheessa sitten muutto Jyväskylään, mahdollisesti opiskelemaan. Näistä jutuista kerron lisää myöhemmin. Musiikkihommista sen verran, että kai kaikki ovat kuunnelleet uuden julkaisun, Vuotavan Sydän-viisun, jossa kertsissä vierailee loistava Sophie Aittola? Jos et ole, niin tee se nyt ja käy Mikseri-sivullani! Muuton yhteydessä myös Kärkikastin nauhoituspaikka muuttaa, joten uusia biisejä tulee varmasti enemmän ja nopeampaan tahtiin. Nyt julkaisutahti on olemattoman hidas, mutta laatua kannattaa odottaa? ;>

Nyt alkaa olemaan semi-kiire, kun lähtään tunnin päästä Rantasalmelle, kun Jenna juoksee siellä päin puolimaratonin. Ite vois juoda kaljaa. Ensi kertaan!

Jennan mökiltä, avantoa ja aavaa maisemaa.
 En mennyt avantoon, hyi helvetti.

Kissa. Ei muuta.

Siinä vähän vaatteita, mitä on tullut tilailtua kesätyörahoilla. Merkkeinä New Yera, Adias, Hummel, Jack And Jones, Bobbie Burns jne.

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua..

Taas mennyt about viikko päivittämättä mitään. Menkööt nyt kiireen piikkiin ja sen, etten ole saanut otettua uusia kuvia (näyttää niin ankealta, jos ei laita yhtäkään kuvaa). Loma on ollut melkoista hulinaa; on tullut nimittäin juhlittua suhteellisen paljon ja on nyt on sellainen fiilis, että voisi hitusen rauhoittua. Viime reissun juomapeli oli semisti tappava: 25 shottia tuli riipastua ja oksennusvauhtikin oli loppuillasta sen mukainen. Tuohon päälle vielä se perinteinen 7 kaljaa, niin ei hyvä homma. Juomapeliäkö? Joo, kiitos, ei koskaan enää. Seuraavan kerran voisi ottaa kuppia kaverin 18-vuotissynttäreillä, jotka ovat tämän kuun lopussa.

Pari viime päivää olen viettänyt Jennalla ja ollaan tehty semi-hyvää ruokaa (kana-wokkia, texmex-salattia jne.) ja käytiin pihalla myös kuvailemassa. Oli nimittäin ihan törkeän kaunis päivä noiden järkyttävien lumimyräköiden jälkeen ja lämpötilakin taisi olla reilusti plussalla!  Kesää siis odotellessa..

Huomenna saan vihdoin ja viimein laitettua tilaukseen tuohon Canoniin sen lisäsalaman; olen enemmän, kuin innoissani! Sisällä kuvatessa se on melkein ehdoton, kun tuo kameran oma salama on loppujen lopuksi hyvin riittämätön räpellys.

Empun kanssa ollaan paljon puhuttu uusista biiseistä ja koitetaan tässä kovasti saada jotain aikaan. Mäklee, Wil ja Mc Mane ovat tällä hetkellä featti-listallamme, joten isoa kättä heille! Kovaa materiaalia on siis varmasti tulossa. Itse feattaan myös muutaman eri artistin biisissä, kuten viime bloggauksessa mainitsinkin. Pitäisi taas vain löytää sen inspiraatio uusien biisien kirjoittamiseen, kun se on ollut vähän kadoksissa viime aikoina..

Kesätöistä odottelen myös tässä vastauksia. Hain varmaan 20:neen eri paska-firmaan ja vituttaa, jos mistään ei töitä aukene taaskaan. Kerrankin olin ajoissa liikenteessä ja ensimmäiset hakemukset pistin jo tammikuussa perille; en nimittäin aio olla rahattomana koko kesää, kun on muuttokin tässä edessä ja näin.. Hakemuksissa vuodatin myös sellaista stooria, että luulisi paatuneimmakin työnantajan sydämen heltyvän. 

Raggamuffin.

Kana-wokkia, törkeän hyvää! Oli pakko ottaa kuva, kun kerrankin söin muuta, kuin noutoruokaa.

Voiko näyttää yhtään enempää innostuneelta, kun on päässyt kuvailemaan?

Jenna ja Vinski talvimaisemissa.

Vinski tähyilee, että missä niitä narttuja on!

Sähkölangat laulaa ja taivaalla loistaa kuu, maantietä vihellellen kun kulkuripoika käy..

Kivikasvo.

Väriä seiniin, niin saadaan tästä ankeasta betoniviidakosta pirteämpi.

Kyllä, ne ovat isoja jääpuikkoja. :-)

Näkymä Kuusankoskelle. Tulee mieleen erittäin pieni ja ankea lähiö, joka tämä paikka kyllä onkin.

Ensi kertaan!

Lunta sataa ja kaikkia vituttaa?

Niin, tai ainakin itseäni. Kouvola on ollut nyt pari päivää ankaran lumimyräkän kourissa ja alkaa pikkuhiljaa riittämään. Autoa saa putsata parin tunnein välein ja lumiharjakin on jo ihan puhkiraiskattu. Ainut hyvä asia on, että älyttömät pakkaset ovat hellittäneet ja on tuollaista nollakeliä luvattu koko loppuviikoksi. Toivottavasti nuo lumisateetkin tekevät sopivan pitkän stopin..

Niin, hiihtolomakin lähestyy. Vielä ei ole oikein suurempia suunnitelmia. Ensi viikonloppuna kavereiden kanssa jotain pientä olut-settiä, mutta muuten loma tulee menemään aika rauhallisesti. Hiihtämässäkin pitäisi käydä ensimmäistä kertaa pariin vuoteen Jennan kanssa; faijan varusteita pitää lainata, kun en omia omista. Yläasteen pakkohiihdot saivat itseni vittuuntumaan koko lajiin, niin pakko nyt käydä kokeilemassa, jos se olisikin ihan siedettävää..

Musiikki-juttujakin on tullut tehtyä jonkin verran. Yhden featin tuossa nauhoittelin eilen valmiiksi ja toinen on tiedossa. En paljasta enempää, vaan sitten kun ne julkaistaan, niin saatte tietää! Lähiaikoina kumminkin.. Empun kanssa ollaan muutamaa uutta viisua suunniteltu teidän iloksi, mutta pitäisi saada aikaiseksi kirjoittaa ja nauhoittaa ne valmiiksi. Ollaan helvetin laiskoja! Mutta kyllä ne sieltä ilmestyvät, aikanaan. Hyväähän kannattaa odottaa, vai miten se meni? Yhdessä biisissä meillä on kertsissä vierailijakin, mutta sekin saa jäädä nyt salaisuudeksi.

Pari tuntia sitten putsasin auton lumesta viimeksi ja taas sama urakka edessä. Talvi on paskaa.

Kyläraitti lumivallien armoilla.

Jotkut sentään nauttivat lumesta. Joka päivä väijyn, että joku kotka lentäisi tuohon lintulaudan viereen, mutta ei. Aina samat, tylsät ja paskat tirpat tuolla vain ruokailemassa.

Shady käpertyy peiton alle lumisina ja kylminä talvipäivinä.

Joo, eipä mulla tällä kertaa muuta.

Harrastusten vankina, osa 2:

Niin, viime bloggauksessa kerroin DVD-elokuvien keräilemisestä ja leffafriikkeydestä noin yleensä. Tässä bloggauksessa käsitellään toista keräilyvimmaa, jota naiset eivät varmasti ymmärrä. Nimittäin, sarjakuvien keräilemistä. Tuli tänään järjestettyä nuo sarjakuvahyllyt parempaan kuntoon ja sain muutaman kuvankin räpsäistyä bloggauksen päätteeksi.

Itse kiinnostuin kyseisestä harrastuksesta noin 8-vuotiaana ja sitä jatkui ehkä 18-vuotiaaksi asti. Nykyään en enää ostele sarjakuvia pakkomielteisesti, kun ei ole vain yksinkertaisesti tilaa ja on niin paljon lukemattomia lehtiä vielä muutenkin hyllyssä. Ensimmäiset lehdet tuli ostettua kirppareilta ja siitä se innostus oikeastaan sitten lähti räjähdysmäiseen kasvuun. On tullut kierrettyä divareita + muita lehtikauppoja ja haalittua sieltä suuri pino sarjakuvia mukaan. Olen myös tilannut montaa eri julkaisua, esimerkiksi Aku Ankkaa, Spider-Mania, Karvista, Mega Marvelia, Ryhmä-X:ää, Star Warsia jne. Eli aivan törkeän montaa eri lehteä. Näistä tilauksessa on enää Aku Ankka.

Näin sarjakuvaharrastajana en pidä Aku Ankkaa kovin suurena keräilyarvokkuutena, vaikka kyseisesiä lehtiä löytyy ympäriä kämppää varmaan yli 1500 kpl, jos ei enemmänkin. Niitä on kiva lukea, mutta arvoa niillä ei oikeastaan ole, jos ei satu omistamaan vanhoja ja hyväkuntoisia alkuperäispainoksia. Taskukirjat ovat tietysti oma lukunsa ja niillä on jopa arvoakin; itseltä löytyy about 160 taskukirjaa. Roope Setiäkin taitaa hyllyssä olla ehkä 200 kpl?

Suurimmat aarteeni ovat ehdottomasti Marvel-sarjakuvani. Lehtiä löytyy suunnilleen 700 kpl ja koko setin arvo liikkuu siinä 1400e-1800e tietämillä. Lehdet ovat pääasiassa hyväkuntoisia ja arvokkaimmat ovat 1970-1980-luvuilta olevia alkuperäispainoksia. Puolet lehdistä olen kerennyt lukemaan, eli vielä on urakkaa edessä! Ja kyllä vielä on sellainen kipinä noita julkaisuja kohtaan on, että jos sattuu esim. kirpparilla näkemään jonkun lehden, jota ei omasta hyllystä löydy, niin pakkohan se on ostaa. Vanhoilta keräilijöiltä, jotka ovat luopuneet harrastuksesta, niin voi saada todella halvalla isojakin määriä arvokkaita sarjakuvia, joita voi myydä isommalla rahalla eteenpäin.

Muutto alkaa olemaan pikkuhiljaa edessä ja Jenna ei oikein haluaisin lehtiä mukaan, mutta olemme päässeet sopuratkaisuun ja lehdet pääsevät muuttamaan mukaan. Hyllyillä ei kuulemma saa näkyä yhtäkään lehteä, niin täytyy varmaan piilotella sängyn alle laatikoihin! Niin, ja eilen tulivat tilaamani vaatteet Stadiumilta Postiin, jotka hainkin samantien. Olen todella tyytyväinen!  

Seuraavassa kuvia:

Siinä on osa kokoelmasta, noin 600 kpl lehtiä. Mega Marveleita, Spider-Maneja, Ryhmä-X:ää, Spawnin alkuperäisjulkaisut, Karvisia jne.

 

Vähän sivuprofiilia. Vievät hyllytilaa ihan kiitettävästi.

Saa tulla hakemaan pois, jos lyö pöytään sopivan summan euroja. Tarjoan kahvit kaupan päälle.

Siinä Stadiumista tilaamani vaatepaketti. Huppari, 2x bokserit, 3x sukkia ja 2x t-paitoja. 60e sain noihin upotettua.

Että sellaista, näin minä sitä turhaa aikaani tuhlaan.

Harrastusten vankina, osa 1:

Niin, monet eivät varmaan tiedäkkään, että on minulla muitakin harrastuksia olemassa, kuin paskojen biisien kirjoittaminen ja nauhoittaminen ihmisten kiusaksi. Urheiluista en jaksa nyt edes kirjoittaa, koska jokainen nyt urheilee edes jotenkin; vaikka luonnonsuojelijana vääntämällä naama irvessä sitä ruskeaa-Saukkoa pönttöön. No joo. Mutta, siksi aionkin puhua vähän "erikoisemmista" harrastuksista, joita minulta nyt muutama löytyy. Ja ei, ei ole mitään perverssiä.

Ensimmäisessä osassa tutustutan teidän rakkaaseen harrastukseeni: DVD-elokuvien keräämiseen ja yleiseen leffa-fanaattisuuteen. Itse olen aina ollut ihan törkeän kiinnostunut leffoista, niiden katsomisesta ja keräämisestä. Eritoten kauhugenre on lähellä sydäntä. Kyseinen genre on siitä mielenkiintoinen, että siinä on joko helvetin hyviä leffoja, tai sitten sysipaskoja. Tässä genressä ei ole sitä kultaista keskitietä.

DVD-elokuvia löytyy tällä hetkellä hyllystä about 200 kpl, joista puolet ovat kauhua. Pakko myös todeta, että Blu-ray on aivan paskaa ainakin hinnoittelun perusteella, joten yhtäkään kyseisellä formaatilla olevaa leffaa en omista, vaikka soitin löytyykin tulevaisuuden varalle. Parhaimmaksi leffojen ostopaikaksi olen todennut netissä olevan Discshopin. Ympäri vuoden törkeän hyviä tarjouksia, loistava bonusjärjestelmä (mitä enemmän ostaa, sitä paremmat bonukset saa, esim. ilmaisia DVD-ensi-iltoja tai elokuvia 60% alennuksella) ja tuotteet tulevat hyvin pakattuina kotioven eteen nopeasti. Itse olen kyseiseen lafkaan vuosien aikana sijoittanut n. 600e ja ilmaisia leffoja on sieltä tullut ainakin 10 kpl. Myös isojen tavaratalojen poistomyynnit tai ALE-myynnit ovat leffadiggareille kulta-apajat!

Tähän harrastukseen, kun hurahtaa, niin siihen saa puskettua myös sitä rahaa kiinni sopivissa määrin. Tottakai alussa selviää pienellä budjetilla hyvin, mutta loppujen lopuksi haluaa vain parempaa. Näin se on kai joka harrastuksessa? Itse ainakin tykkään katsoa leffoja mahdollisimman hyvällä kuvanlaadulla (kukapa ei?), jotta katselunautinto olisi lähellä täydellisyyttä. Toki tähän vaikuttaa todella moni muukin asia, kuin terävä kuva televisiossa/valkokankaalla.

Kesätyörahoilla tuli ostettua 47" LG:n Full HD-televisio (norm. hinta 1000e, itse sain viimeisen kappaleen tarjoushinnalla, 500e!), toissa kesänä ostin LG:n Full HD:n kotiteatteri-sarjan (900e) ja voin suositella kyseistä kotiteatteria jokaiselle leffa-harrastajalle! Ei ole överikallis, vaan loistava hinta-laatu-suhteeltaan. Hyvä bassontoisto ja äänen erottelukyky, pärjää loistavasti kalliimmillekkin sarjoille. Omaan kämppään, kun pääsee muuttamaan, niin pakko toteuttaa pitkäaikainen haave ja ostaa videotykki + valkokangas. Sitten ovat hommat hanskassa!

Seuraavassa vähän kuvia:

Siinä osa leffakokoelmastani. Oli pakko tänään järjestellä rainat 
uudestaan hyllyyn genren mukaan, että helpottaa vähän jonkun 
tietyn elokuvan etsimistä.

    

Siinä vielä lisää matskua ennen järjestämisprojektin alkua.

LG:n 47" Full HD-televisio ja LG:n kotiteatterisarjan subbari.

Kotiteatterin sydän alimmaisena, eli vahvistin/soitin. Sen päällä Wbox HD2-digiboksi.

No, tällaista tällä kertaa. Seuraavassa bloggauksessa kerron toisesta harrastuksestani, joka on vielä hardcorempi, kuin tämä!

Viikonlopun jälkeen.

Olipas kiva viikonloppu Jennan kanssa! Perjantai meni oikeastaan vain löhöillessä kotona ja telkkaria katsoessa, mutta lauantai oli sitten touhua täynnä. Niin, ja yhtäkään olutta ei mennyt kumpanakaan päivänä! Ensi lauantaina jos sen muutaman keskiketterän vaikka imaisisi..

Eilen oltiin pari tuntia ulkona lähimetsässä kuvailemassa uusilla kameroilla ja saatiin muutamat ihan kivat kuvat talteen, jotka jaan tämän bloggauksen päätteeksi. Oli ihan törkeän hauskaa! Mehustellen odotan tuota lisäsalamaa tuohon Canoniin, kun tuo kameran oma salama on aika riittämätön sisäkuvauksiin.. Niin, ja Vuosaari-leffakin käytiin katsomassa. Huhhu, että osaa olla koskettava teos! Pakko myöntää, että raina sai kyyneleet silmiini ja hyvin monelle muullekkin miespuoliselle henkilölle teatterissa (naisia en edes mainitse, koska jokainen tietää, että itku oli hysteeristä). Suosittelen ehdottomasti leffaa jokaiselle! Saa miettimään nimittäin omaakin elämää aika paljon ja tajuamaan, että ei itsellä menekkään sitten niin huonosti. Todella järkyttävää ajatella, että miten huonosti asiat ovat hyvin monessa perheessä ja sitä apua on niin vaikea ottaa vastaan. Tai yleensäkkään tajuta niitä omia/perheensisäisiä ongelmia, jotka vaikuttavat koko lähipiiriin.

Vaatekaapinkin jaksoin järjestää kunnolla ja sain sinne tilaa uusille rytkyille. Tuli tilattua huppari, parit t-paidat, boksereita ja sukkia. Eli kulutusosia!

Mutta joo, nyt kuviin:

Puita. Lumen paino tekee tehtävänsä oksille ja puiden rungolle.

 

Jenna mehuissaan, kun pääsi vähän ulos kuvailemaan!

Jenna vaeltelee talvimaailmassa.

Pakko oli itsekkin mehustella, kun pääsin kerrankin 
tietokoneen ääreltä pihalle.

Tähän kuvaan ei löydy edes sanoja.

Jos kuva ei onnistu, niin voi aina hirttää itsensä kamerahihnaan.

Koivuja. Tuossa kyseisellä paikalla oli vuosikymmeniä sitten suo, 
joka kuivui pois.

Pikkupakkanen, hyvä seura ja kamerakuvailua ulkona, 
siitä meikä diggaa!

Tässä perinteinen tyttökuva, jossa puhalletaan lunta. Meikän naama on, kuin peduiinin perse, mutta yrityksestä pisteet himaan!

Naapurin mummo vaihtoi rintaliivejä..

Shady vähän krapuloissaan rankan perjantai-illan jälkeen.

Näyttää lähes karhun kokoiselta. No, siinä se syö silti pikkukupista riisiä ja lihaa!

Ihmissika poseeraa.

Meikän vaatekaappi, jota siivoilin hitusen. Huomatkaa tarkat järjestykset! 
Bokserit omalla hyllyllään, t-paidat omallaan jne. Ja ei, naisen käsi ei ole
tehnyt tuota siisteyttä, vaan oma Midaksen kosketukseni!

Eiköhän tämä taas riitä tältä erää, pakko mennä syömään. Kahtellaan!