tiistai 9. joulukuuta 2014

Leuka rintaan ja uudestaan pintaan.

Niin se aika vain menee. Blogiakaan ei ole kerennyt tänä vuonna oikein päivittämään, kun arki on mennyt töissä ja vapaa-aika on tullut vietettyä pois koneelta. Hektistä tämä elämä nykyään, mikä on ihan hyvä sen neljän kuukauden kaamosvaiheen jälkeen mitä vietin alkuvuoden.

25-vuotta tuli mittariin marraskuussa. Se laittoi jotenkin miettimään elämän perusarvoja. Kuka oikein olen, mitä mä haluan ja mitä mun on/oli tarkoitus tässä elämässä saavuttaa. Välillä on olo, ettei musta sitten kuitenkaan tullut yhtään mitään, vaikka 15-vuotiaana oli kaikki avoinna ja se fiilis, että koko maailma on mun. Toisena hetkenä taas tajuan nykytilanteessa, että mulla on kuitenkin kaikki mitä onnelliseen ja perushyvään elämään vaaditaan. Sen pitäisi riittää. Silti sitä haluaa mielessään leikkiä ajatuksella "Mitä jos?". Erittelen seuraavaksi muutaman mielessä pyörineen ajatuksen.

Mä olen musiikkia tehnyt 12-vuotiaasta lähtien. Reilusti yli kymmenen vuotta siis, välillä hyvinkin tosissaan, välillä taas kaasu ei ole ollut edes puolillaan. Parisuhteiden aikana on vauhti yleensä hidastunut, kun aika ei ole vain riittänyt kaikkeen ja se inspiraatio on tullut laitettua sitten siihen suhteeseen. Suhteiden jälkeen onkin sitten ollut aikaa purkaan teksteiksi sitä pahaa oloaan. Muistan aina, kun 15-vuotiaana Mikseri-aikoina mua kutsuttiin masisräppäyksen lähettilääksi. Sitähän mun musiikki on hyvin pitkälle ollut. Ikinä en ole missään muualla nauhoittanut, kuin omassa kotistudiossa. Siihen panostanut paljon rahaa, omaa ja isolla osalla ovat myös sukulaiset tukeneet harrastusta.

15-vuotiaana, kun musiikkijutut lähtivät kovalla voimalla käyntiin Kouvolassa ja sai muutamia omaan korvaan ihan ok-ralleja aikaiseksi, niin kyllä se fiilis oli uskomaton. Sai purettua niitä tuntemuksiaan. Siihen aikaan olin 100% varma, että tämä on mun juttu. Tätä mä haluan tehdä. Mikään muu ei saa mun oloa näin hyväksi, kuin musiikin tekeminen. Ei se lopulta sitten ihan niin hyvin mennyt.

Yli kymmenen vuoden aikana noita biisejä on kuunneltu internetissä lähemmäs 500 000 kertaa. Se ei ole nykyaikana paljon, mutta itselle tuo on ollut tosi pitkä matka. Lyriikka-artistinimellä tein pitkään, seitsemän vuotta. Nykyäänkin lähemmäs kolmeakymmentä ikävuotta käyvät ihmiset tulevat sanomaan tai pistävät viestiä, että "Ei helvetti, kuuntelin niitä sun biisejä silloin teini-iässä!". Kyllä se hyvältä tuntuu, että niitä oikeasti kuunneltiin jopa ympäri Suomea pienissä piireissä.

Nyt 25-vuotiaana on jo ymmärtänyt, että musiikki jää pelkäksi harrastukseksi. Ikinä en tule sillä rahaa tekemään, tai oikea sanavalinta olisi kai työkseni. Ei musta olisi kai loppujen lopuksi ollut siihen. Silti sitä miettii, että jos olisi silloin 16-vuotiaana hyödyntänyt ne isot yhteisprojektipyynnöt ja keikkakyselyt mitä tuli, niin missä sitä olisi. Mitään en ottanut vastaan tai edes kertonut kenellekkään, kun en halunnut epäonnistua tai näyttää heikolta. Pelotti. Nimiä en mainitse, mutta osa yhteistyökyselijöistä tekee musiikkia nykyään työkseen.

Isona osana, etten ikinä lähtenyt muutamaa keikkaa enempää tekemään, niin johtui mun paniikkihäiriöstä ja esiintymispelosta. Olin varma, että noustessani lavalle en saa ääntäkään suusta. Jos tutun koululuokan edessä jäätyi muutaman kymmenen ihmisen edessä, niin entä sitten usean sadan tuntemattoman edessä? Lopulta kun aloin Empun kanssa tekemään musiikkia, niin se sai mut lopulta suostuteltua lavalle.

Muistan aina sen ensimmäisen keikan Brankkarilla, joka oli täynnä ihmisiä. Olikohan siellä lähemmäs 300 ihmistä katsomassa ja kuuntelemassa, jos en väärin muista? Päästyäni lavalle jännitys hävisi ja fiilis oli uskomattomin, mitä olen ikinä kokenut. Tuntui, että tätä olin syntynyt tekemään. Keikan jälkeen taas tuli kuitenkin se olo, että pitääkö alkaa jännittämään jälleen seuraavaa keikkaa. Esiintymispelon kanssa eläminen on todella vittumaista ja kyllä sen kanssa oppii elämään, jos on vain tahtoa. Itsellä sitä ei ollut tarpeeksi.

Tuskin musta olisi mitään muusikkoa tullutkaan näillä kotistudioräpeillä. Kaikki tuo on ollut vain sitä ajatusleikkiä ja olen tyytyväinen tähän tilanteeseen. Teen silloin kuin huvittaa ja mitä huvittaa. Jos kukaan ei kuuntele, niin ei ole väliä. Itselle ne on loppujen lopuksi tehty ja jos joku vaivaantuu kuuntelemaan, niin se on vain iso plussa. Kotistudioa päivitän jatkuvasti uusilla laitteilla ja haluan parantua biisintekijänä kuukausittain, koska tämä on rakas harrastus jota aion jatkaa loppuelämän. Tein keikkaa tai en, kuunteli noita biisejä joku tai ei.

Tekstin tarkoituksena on kai sanoa, että turha pohtia menneisyyttä, että mitä jäi tekemättä. Kunhan seisoo omilla jaloillaan ylpeänä siitä, mitä on saanut aikaiseksi.


IMG_3682
Siinä se nykyinen kotistudio seisoo.