Ympäri mennään, mut yhteen ei tulla.

Pakko pitkästä aikaa kirjoitella tännekkin jotain; kuvia en tälläkään kertaa lisää, koska ei ole yksinkertaisesti tullut käytyä kuvailemassa. Elämä on muuttunut kahden kuukauden aikana älyttömän paljon, mutta hyvään suuntaan. Siitä aion kirjoittaa.

Rivarikämppä on nyt historiaa ja asun vuokralla nykyään Puistomaalla kerrostalossa. Törkeän kiva paikka asua ja tykkään tästä asunnosta enemmän, kuin entisestä. Onhan tämä lukaali pienempi, kuin kääpiön persereikä, mutta kyllä täällä nyt istumaan mahtuu ja olutta juomaan. Jotenkin elämä saanut uuden startin vanhasta oravanpyörästä ja nyt on viimeinkin tilaa hengittää vapaasti; olla onnellinen.

Oli masennusta, epätoivoa ja pahaa oloa. Tuli itkettyä ja kirottua maailmaa. Tuli pyörittyä itsesäälissä ja muussa paskassa. Loppujen lopuksi se valonpilkahdus alkoi näkyä pimeässä. Tosin joku vain sytytti röökin.. No ei. Olen ottanut kaiken kokemani isona oppituntina, jonka vain elämä voi tarjota. Tälläistä selkäsaunaa ei saisi edes venäläisen portsarin Vasilin kädestä, kun juo baarikaapin tyhjäksi ja kähmii strippareita maksamatta. Jokainen mustelma ja kolhu paranee. Jokainen isku auttaa kestämään seuraavat paremmin. Jokainen henkinen romahdus kasvattaa ihmisenä. Nykyään, kun katson itseäni peilistä, niin suusta pääsee lausahdus: "Vittu sä oot äijä Teräsmies.". Ja heti perään, "Ja vitun ruma.".

On ollut aikaa tutkia tätä omaa elämänkaarta ja mentyä itseensä. Joskus on vain hyvä katsoa peiliin ja alkaa muuttamaan asioita, parantamaan omaa elämänlaatuaan. Siksi ostankin nykyään Koffia, en Pirkkaa. Mä olen aina keskittynyt niin paljon muiden ajattelemiseen, että kadotin itseni pitkäksi aikaa. Mä olin Pelle Hermanni, vaikka mun olis pitänyt olla Ron Jeremy. Nykyään mä tiedän tasan tarkkaan, että mitä mä haluan ja kuka mä olen. Niin tyhmää, kuin se onkin, niin vastoinkäymiset teki musta sen, mikä mä tällä hetkellä olen. Ja jumalauta, että olen siihen kuvaan tyytyväinen. Mulla on ympärillä juuri ne ihmiset, keitä arvostan ja haluan viettää aikaa. Turhat ovat karsiutuneet pois, ja hyvä niin.

Todellakin, asiat ovat tällä hetkellä paremmin, kuin hyvin. En olisi pari kuukautta sitten uskonut, että kaikki paska, mitä jouduin käymään läpi, niin oli parasta, mitä mulle on koskaan tapahtunut. Näin asioiden kuului mennä ja elämällä on paljon tarjottavaa (alkoholismi, rasvamaksa, keuhkosyöpä jne.). Tämän tekstin tarkoituksena on vain sanoa, että älkää pelätkö pahaa oloa ja pettymyksiä. Ne tekevät teistä vahvan ja kasvattavat tähän ankaran kylmään maailmaan, missä hyvä olo on yleensä hetkellistä. Kun kerran sattuu helvetisti, niin samoja virheitä ei enää tee, ainakaan niin helposti. Niiden jälkeen jokainen onnellinen hetki on niin arvokas, että niistä haluaa pitää kiinni koko sydämellään.

Olen ennemmin vihattu sen takia, kuka olen, kuin rakastettu sen takia, kuka en ole.     

Rakkaus satuttaa, vai satutatko sinä rakkautta?

Viime viikot menneet aika sumussa, mistään ei ole saanut kiinni; ei edes omista ajatuksistaan. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen olen alkanut miettimään, että mitä on rakkaus. Onko se välittämistä, syvempää kiintymystä vai pelkkä ihmisten keksimä sanonta jollekkin epämääräiselle tunteelle? Onko se pelkästään ikuisia pettymyksiä ja itsensä satuttamista? Kun nouset kuopasta kerta toisensa jälkeen, niin kompastut sinne vuosien jälkeen takaisin. Miksi sanotaan, että lopulta yrittäminen palkitaan? Miksi minulle ei ole sitten käynyt niin? Onko sille määrä, että monta kertaa pitää seivästää sydän, että saa jotain pysyvää? Mikä laittaa rakkauden loppumaan? Sen muuttuminen pelkäksi kiintymykseksi, kun se antaa tilaa uusille ihastumisille ja hetken typerille mielijohteille? Ihmisten oma itsekkyys, tyytymättömyys saada asioita toimimaan tai pelkkä pelko hukkaan heitetystä nuoruudesta? Kysymyksiä, joihin ei taida koskaan saada oikeaa vastausta. Tai vastausta, joka antaisi mielenrauhan.

Olen alkanut miettimään, että miksi ei koskaan se oma panos riitä. Miksi se toisen panos on aina sen verran pienempi, että homma kuihtuu kasaan parissa vuodessa? Annoin kaikkeni, tämän rikki raastetun sydämeni, jonka parsin kokoon vuosien aikana. Nyt se on taas niin monessa osassa, että edes Lampun Henki ei saisi tätä kolmella toivomuksella kuntoon. Olisinko voinut tehdä jotain enemmän? Kyllä. Ehkä. Mutta olisiko sillä ollut mitään vaikutusta lopputulokseen? Tuskin. Ketään et voi pakottaa rakastamaan itseäsi. Et, vaikka lopputulos tuntuisi omasta mielestä kuinka epäoikeudenmukaiselta, jopa väärältä. Ehkä raha olisi motiivi, mutta sitä ei monella ole niin paljon, että se saisi ketään jäämään. Annoin isoimman lahjan monta kertaa; luottamuksen ja anteeksiannon, sitä ei voi rahalla ostaa.

"Aika parantaa haavat, mutta ei arpia.". Miten voit oppia epäonnistuneesta suhteesta mitään, jos joudut pakolla tappamaan kaikki tunteesi? Jos uskoit täysin, että olisit voinut pelastaa suhteen ja muuttaa kaiken parempaan. Mitä siitä voi oppia, jos ei saanut edes mahdollisuutta? Tai opin sen, että maailma ei ikinä suosi epäitsekkäitä ihmisiä tai aitoa välittämistä. Yleensä itsekkäät tai tunteettomat ihmiset pääsevät tavotteissaan pitkälle ja elämässä eteenpäin, kun oma etu on tärkein ja muita ei tarvitse miettiä. Pidänkö itseäni hyvänä ihmisenä? En kaikille, mutta niille, joista oikeasti välitän. Pidänkö itseäni täydellisenä? En todellakaan, mutta olen valmis oppimaan virheistä ja tekemään asioiden eteen jotain. Olen valmis jopa uhrautumaan pois omalta mukavuusalueelta asioiden korjaamiseksi.

Yksinäisyys on maailman kauhein tunne. Sen mukana tulee aina pelko, että selviänkö. Tulenko aina pettymään ja rikkomaan itseni? Onko sitä oikeaa ihmistä olemassakaan vai onko joukko vääriä ja jonkun kanssa on vain opittava elämään? Täydellistä ihmistä ei ole olemassakaan, se on varma. On vain ihmisiä, joissa on omat virheensä, jotka on opittava hyväksymään ja niiden kanssa elämään. Tietysti niiden hyvien puolien ohella.

Rakkaus, katkeruus ja viha kilpailevat toisiaan vastaan. En osaa sanoa, että mikä tunteista tulee voittamaan. Minkä loppujen lopuksi haluan edes voittavan? En tiedä. Olen pettynyt ja itsetunto on aika nollissa, mutta kenellä ei olisi tälläisen tapahtumaketjun jälkeen. Pakko vain laittaa leuka rintaan ja mennä kohti uusia pettymyksiä. Erotessa molemmat osapuolet kärsivät, omalla tavallaan. Toista yleensä vain sattuu enemmän, koska harvoin suhteista lähdetään täydessä yhteisymmärryksessä.

En muusta tiedä, mutta olen tällä hetkellä yksin. Sen kanssa on opittava elämään ja tulemaan toimeen. Ja kyllä, pelottaa. Helvetisti, ja ahdistaa. Ehkä maailma palkitsee minut jossain vaiheessa ilolla ja riemulla. Kestävällä sellaisella.

Vittu mä rakastin sitä naista.