Synninpäästö.

On pidempään pitänyt kirjoittaa tälläinen, kun ihmisillä on jotenkin ollut sellainen käsitys, että olen tässä parisuhteessani se hyvä tyyppi. Totuus on kuitenkin täysin toinen. Ja miksi näin julkisesti ruodin tätä asiaa, niin mun mielestäni Minna ansaitsee kaiken sen arvostuksen, mitä ihmiset eivät ole vielä ymmärtäneet tai nähneet.

Minna on ylivoimaisesti kiltein ihminen, kenet olen koskaan tavannut. Omistaa mielettömän suuren sydämen, jota on koeteltu paljon. Mussa on paljon sellaisia pieniä ärsyttäviä vikoja, joista kasaantuu iso tulva ja siinä on kenellä tahansa paljon kestämistä. Olen ollut todella itsekäs ja saanut Minnan lähes viikoittain itkemään. Kun viikonloppuisin on vain ollut ihan pakko päästä juhlimaan. On tullut oltua kaljareissuilla ja yleensä ne ovat venähtäneet myöhään, usein aamuun. Vaikka en ikinä mokaisikaan isosti, niin nämä pikkujutut ovat sellaisia, että tiedän tuon ihmisen jossain vaiheessa katoavan ja löytävän paremman, jos en muutu. Paremman tai parhaan miehen hän ansaitseekin, se on selvä. Siksi asiat muuttuvatkin nyt. Elämäni isoin kriisi olisi, jos tuota ihmistä ei olisi enää vierellä.

Ihmiset jotka tuntevat mut hyvin, niin tietävät mulla olevan humalassa erittäin omantakeinen huumori, suu käy jatkuvasti ja moni ottaa sen varmasti henkilökohtaisesti käsittäen asiat väärin, jos ei ole paljon liikkunut samoissa piireissä. Niin on käynyt useasti. Ikinä en ketään niillä jutuilla todellakaan halua tarkoituksella loukata, mutta yleensä niin käy. Moni saattaa ajatella vietettyään illan mun seurassa, että "Tuo äijä ei mitään parisuhdetta edes ansaitse.". Ja tottahan ne puhuu, en minä viimeisen kahdeksan kuukauden näytöillä Minnaa millään tavalla ansaitsekaan. Minna tämän koko parisuhteen on pitänyt kasassa ja antanut jatkuvasti asioita anteeksi. Se ihminen muutti mun takia Helsingistä tänne ja on valmis antamaan koko rakkautensa; minä olen lähinnä työntänyt koko ihmistä poispäin. En ole osannut arvostaa koko asiaa millään tavalla, vaikka musta ei olisi noin vain lähtemään jonkun ihmisen perään ja jättämään kaiken tutun ja turvallisen taaksensa. Ei mussa olisi tuollaista rohkeutta.

Elämänmuutos on ollut aika suuri, kun yhteisessä arjessa onkin pieniä lapsia. Sitä on pelännyt, että osaako elää tälläista elämää, kun on ollut aina vastuussa vain lähinnä itsestään. Pelko on muuttunut itsekkyydeksi ja vasta nyt viimeisen parin viikon aikana on osannut herätä todellisuuteen. Että menetän todella upean ihmisen ja ison rakkauden, jos kävelen silmät kiinni itsekkäästi eteenpäin. Niin olen monesti tehnyt, ja ei sellaista kukaan ole jäänyt katselemaan. Elämässä pitää olla tottakai omiakin juttuja, mutta silloin pitää olla ne yhteiset jutut kunnossa ja varsinkin se parisuhde.

Tuon ihmisen kanssa mulla on turvallinen olla ja haluan elää tämän lyhyen pätkän yhdessä, mitä täällä nyt vietetään. Ja pyydän anteeksi, etten ole tähän mennessä osannut lunastaa lupauksiani. Olen ymmärtänyt, että minulla on nyt kaikki se, mikä tekee mut oikeasti onnelliseksi.

Sinä olet se tämän suhteen hyvä tyyppi ja kiintotähti. Rakastan sinua.

Leuka rintaan ja uudestaan pintaan.

Niin se aika vain menee. Blogiakaan ei ole kerennyt tänä vuonna oikein päivittämään, kun arki on mennyt töissä ja vapaa-aika on tullut vietettyä pois koneelta. Hektistä tämä elämä nykyään, mikä on ihan hyvä sen neljän kuukauden kaamosvaiheen jälkeen mitä vietin alkuvuoden.

25-vuotta tuli mittariin marraskuussa. Se laittoi jotenkin miettimään elämän perusarvoja. Kuka oikein olen, mitä mä haluan ja mitä mun on/oli tarkoitus tässä elämässä saavuttaa. Välillä on olo, ettei musta sitten kuitenkaan tullut yhtään mitään, vaikka 15-vuotiaana oli kaikki avoinna ja se fiilis, että koko maailma on mun. Toisena hetkenä taas tajuan nykytilanteessa, että mulla on kuitenkin kaikki mitä onnelliseen ja perushyvään elämään vaaditaan. Sen pitäisi riittää. Silti sitä haluaa mielessään leikkiä ajatuksella "Mitä jos?". Erittelen seuraavaksi muutaman mielessä pyörineen ajatuksen.

Mä olen musiikkia tehnyt 12-vuotiaasta lähtien. Reilusti yli kymmenen vuotta siis, välillä hyvinkin tosissaan, välillä taas kaasu ei ole ollut edes puolillaan. Parisuhteiden aikana on vauhti yleensä hidastunut, kun aika ei ole vain riittänyt kaikkeen ja se inspiraatio on tullut laitettua sitten siihen suhteeseen. Suhteiden jälkeen onkin sitten ollut aikaa purkaan teksteiksi sitä pahaa oloaan. Muistan aina, kun 15-vuotiaana Mikseri-aikoina mua kutsuttiin masisräppäyksen lähettilääksi. Sitähän mun musiikki on hyvin pitkälle ollut. Ikinä en ole missään muualla nauhoittanut, kuin omassa kotistudiossa. Siihen panostanut paljon rahaa, omaa ja isolla osalla ovat myös sukulaiset tukeneet harrastusta.

15-vuotiaana, kun musiikkijutut lähtivät kovalla voimalla käyntiin Kouvolassa ja sai muutamia omaan korvaan ihan ok-ralleja aikaiseksi, niin kyllä se fiilis oli uskomaton. Sai purettua niitä tuntemuksiaan. Siihen aikaan olin 100% varma, että tämä on mun juttu. Tätä mä haluan tehdä. Mikään muu ei saa mun oloa näin hyväksi, kuin musiikin tekeminen. Ei se lopulta sitten ihan niin hyvin mennyt.

Yli kymmenen vuoden aikana noita biisejä on kuunneltu internetissä lähemmäs 500 000 kertaa. Se ei ole nykyaikana paljon, mutta itselle tuo on ollut tosi pitkä matka. Lyriikka-artistinimellä tein pitkään, seitsemän vuotta. Nykyäänkin lähemmäs kolmeakymmentä ikävuotta käyvät ihmiset tulevat sanomaan tai pistävät viestiä, että "Ei helvetti, kuuntelin niitä sun biisejä silloin teini-iässä!". Kyllä se hyvältä tuntuu, että niitä oikeasti kuunneltiin jopa ympäri Suomea pienissä piireissä.

Nyt 25-vuotiaana on jo ymmärtänyt, että musiikki jää pelkäksi harrastukseksi. Ikinä en tule sillä rahaa tekemään, tai oikea sanavalinta olisi kai työkseni. Ei musta olisi kai loppujen lopuksi ollut siihen. Silti sitä miettii, että jos olisi silloin 16-vuotiaana hyödyntänyt ne isot yhteisprojektipyynnöt ja keikkakyselyt mitä tuli, niin missä sitä olisi. Mitään en ottanut vastaan tai edes kertonut kenellekkään, kun en halunnut epäonnistua tai näyttää heikolta. Pelotti. Nimiä en mainitse, mutta osa yhteistyökyselijöistä tekee musiikkia nykyään työkseen.

Isona osana, etten ikinä lähtenyt muutamaa keikkaa enempää tekemään, niin johtui mun paniikkihäiriöstä ja esiintymispelosta. Olin varma, että noustessani lavalle en saa ääntäkään suusta. Jos tutun koululuokan edessä jäätyi muutaman kymmenen ihmisen edessä, niin entä sitten usean sadan tuntemattoman edessä? Lopulta kun aloin Empun kanssa tekemään musiikkia, niin se sai mut lopulta suostuteltua lavalle.

Muistan aina sen ensimmäisen keikan Brankkarilla, joka oli täynnä ihmisiä. Olikohan siellä lähemmäs 300 ihmistä katsomassa ja kuuntelemassa, jos en väärin muista? Päästyäni lavalle jännitys hävisi ja fiilis oli uskomattomin, mitä olen ikinä kokenut. Tuntui, että tätä olin syntynyt tekemään. Keikan jälkeen taas tuli kuitenkin se olo, että pitääkö alkaa jännittämään jälleen seuraavaa keikkaa. Esiintymispelon kanssa eläminen on todella vittumaista ja kyllä sen kanssa oppii elämään, jos on vain tahtoa. Itsellä sitä ei ollut tarpeeksi.

Tuskin musta olisi mitään muusikkoa tullutkaan näillä kotistudioräpeillä. Kaikki tuo on ollut vain sitä ajatusleikkiä ja olen tyytyväinen tähän tilanteeseen. Teen silloin kuin huvittaa ja mitä huvittaa. Jos kukaan ei kuuntele, niin ei ole väliä. Itselle ne on loppujen lopuksi tehty ja jos joku vaivaantuu kuuntelemaan, niin se on vain iso plussa. Kotistudioa päivitän jatkuvasti uusilla laitteilla ja haluan parantua biisintekijänä kuukausittain, koska tämä on rakas harrastus jota aion jatkaa loppuelämän. Tein keikkaa tai en, kuunteli noita biisejä joku tai ei.

Tekstin tarkoituksena on kai sanoa, että turha pohtia menneisyyttä, että mitä jäi tekemättä. Kunhan seisoo omilla jaloillaan ylpeänä siitä, mitä on saanut aikaiseksi.

Siinä se nykyinen kotistudio seisoo.

Maailma on mukava, kun siinä ei ole mukana.

Taas tulee todellinen nyyhkytyttö-päivitys. Jos sellainen ei kiinnosta, niin lopeta lukeminen tähän. On ollut elämäni rankimmat kaksi kuukautta, ihan ylivoimaisesti. Voimat ovat olleet ihan lopussa ja on tullut jäätyä sänkyyn, jopa terapiasta ja lääkäriltä joutunut hakemaan apua. Ei mua hävetä myöntää sitä. Senkin on huomannut, että viikonloppu-dokaaminen ei ole mikään ratkaisu ongelmiin. Se pahentaa asioita vain entisestään.

Viime vuosi oli huikea. Oli elämä kunnossa, valmistunut juuri koulusta ja oli onnellinen parisuhde, mistä halusi pitää kiinni. Uskoi työllistymiseen ja siihen, että vuosi 2014 tulee olemaan entistä parempi. Mikäänhän näistä ei toteutunut. Kaikki meni, kuin kymppi euron tuoppeihin. Kaikkeni annoin, takki on aivan tyhjä ja lattialla. Ei jää mikään kaduttamaan, koska enempää en olisi voinut tehdä. Ketään ei voi pakottaa rakastamaan itseään. Ei jäänyt muuta käteen, kuin henkiset arvet ja narikkalappu.

Kaksi kuukautta kun on ollut yksin, niin kyllä sitä ymmärtää sen, että miksi rakkaus ja ihmissuhteet ovat niin tärkeitä asioita. Ei täällä kukaan pitkään pärjää ilman sitä. Se täyttää sen tietyn tyhjiön ja tuo arkeen tarkoituksen. Vähän kuin työura. Kun istuu kotona yksin, niin kyllä sitä keskusteluseuraa osaa arvostaa ihan eri tavalla. Että joku kuuntelee. Mulle on ollut aina vaikea puhua asioista ihmisille ja olen kirjoittanut ne sitten näin, mikä aiheuttaa jossain ihmisissä vitutusta. Mulle tämä on parasta terapiaa. Ystäviä on, mutta kynnys soittaa ja valittaa omaa oloaan on suuri. Kuka oikeasti jaksaa kuunnella aikuisen miehen ruikutusta? Näitä tekstejä ei sentään kukaan pakota lukemaan. Kotoa pitäisi päästä liikenteeseen ja saada mietittyä elämän muuta hyvää sisältöä, mutta sitä kun ei oikein ole. Miksi lähteä kävelemään ulos, kun lenkin jälkeen palaa takaisin yksinäisyyteen tänne vitun yksiöön? Sitten kun tottuu siihen, ettei ole ketään kelle soittaa, niin se masentaa vain entistä enemmän. Kyllä viikonloppuisin on kiva lähteä porukassa juomaan, mutta ei se ole sitä, mikä henkisesti parantaa. Öisin ei saa nukuttua ja maailma pyörii mielessä, kyyneleet vain puskevat silmistä kellon hakatessa tahtiaan kohti aamuyötä. Joka päivä vain väsyttää enemmän. Mikään ei kiinnosta ja asiat eivät parane, kun ei löydä edes tarvittavaa tahtoa avata ulko-ovea. Niin sitä viime vuoden alussa huusi, että "Maailma, täältä tullaan!", ja loppujen lopuksi on taas tässä samassa tilanteessa, kuin joka vuosi. Paskassa kaulaansa myöten. Pitäisi osata arvostaa asioita silloin, kun ne ovat elämässä. Ei vasta sen jälkeen. Mä tiedän, että olisin pystynyt niin paljon parempaan. Ei tässä voi, kun lopulta syyttää itseään ja vanhoja arpiaan, että kadotti sen oman oikean minuutensa. Viimeiset kolme viikkoa olin ihan täysi kusipää.

Se on aina ollut tabu, että ei miehet itke. Mä olen itkenyt kahden kuukauden aikana niin paljon, että täällä kämpässä on kosteusvaurio kohta. On tullut vajottua syvään itsesääliin, että miksi mikään ei ikinä riitä. Miksi minä en riitä. Huudettua keskellä yötä pahaa oloa pois. Mun ongelmana on aina ollut liian vahva sydän ja rakkaus. Sitä ei vain saa tapettua, vaikka miten haluaisi. Olisin valmis tekemään kaiken, mitä sydän vaatii. Pitäisi osata jatkaa elämää, mutta miten vitussa, kun on vain niin paha olla. Ei ne muistot häviä. Niiden pitäisi saada hyvä mieli, mutta hyvien hetkien miettiminen se vasta satuttaakin. Olisikin ollut koko viime vuosi täyttä paskaa, niin ei olisi muisteltavaa.    

Yksinäisyys ja sydänsurut ovat kauheita. Vittu ne rikkovat ihmisen ja laittavat arjen ihan sekaisin. Minulla ainakin, en muista tiedä. Mitä niin erilailla pitää tehdä, että saa pidettyä edes yhden ihmissuhteen tässä elämässä? Miksi naiset rakastuvat renttuihin, mutta miten meidän hyvien miesten käy? Pitää kysyä joltain hyvältä mieheltä.

Toipuminen on alkanut ja kyllä löydän sen oman vanhan itseni, kun jaksan tehdä sen eteen töitä. Sen ihmisen, mikä oikeasti olen. Eli vitun huikea kaveri, sydänten murskaaja! Ainakin omani. Tässä säälimeressä kun liian kauan ui ja kurlaa sitä vettä kurkkuun, niin loppujen lopuksi hukkuu. Aika varmaan nousta ylös, elämään.   

Ympäri mennään, mut yhteen ei tulla.

Pakko pitkästä aikaa kirjoitella tännekkin jotain; kuvia en tälläkään kertaa lisää, koska ei ole yksinkertaisesti tullut käytyä kuvailemassa. Elämä on muuttunut kahden kuukauden aikana älyttömän paljon, mutta hyvään suuntaan. Siitä aion kirjoittaa.

Rivarikämppä on nyt historiaa ja asun vuokralla nykyään Puistomaalla kerrostalossa. Törkeän kiva paikka asua ja tykkään tästä asunnosta enemmän, kuin entisestä. Onhan tämä lukaali pienempi, kuin kääpiön persereikä, mutta kyllä täällä nyt istumaan mahtuu ja olutta juomaan. Jotenkin elämä saanut uuden startin vanhasta oravanpyörästä ja nyt on viimeinkin tilaa hengittää vapaasti; olla onnellinen.

Oli masennusta, epätoivoa ja pahaa oloa. Tuli itkettyä ja kirottua maailmaa. Tuli pyörittyä itsesäälissä ja muussa paskassa. Loppujen lopuksi se valonpilkahdus alkoi näkyä pimeässä. Tosin joku vain sytytti röökin.. No ei. Olen ottanut kaiken kokemani isona oppituntina, jonka vain elämä voi tarjota. Tälläistä selkäsaunaa ei saisi edes venäläisen portsarin Vasilin kädestä, kun juo baarikaapin tyhjäksi ja kähmii strippareita maksamatta. Jokainen mustelma ja kolhu paranee. Jokainen isku auttaa kestämään seuraavat paremmin. Jokainen henkinen romahdus kasvattaa ihmisenä. Nykyään, kun katson itseäni peilistä, niin suusta pääsee lausahdus: "Vittu sä oot äijä Teräsmies.". Ja heti perään, "Ja vitun ruma.".

On ollut aikaa tutkia tätä omaa elämänkaarta ja mentyä itseensä. Joskus on vain hyvä katsoa peiliin ja alkaa muuttamaan asioita, parantamaan omaa elämänlaatuaan. Siksi ostankin nykyään Koffia, en Pirkkaa. Mä olen aina keskittynyt niin paljon muiden ajattelemiseen, että kadotin itseni pitkäksi aikaa. Mä olin Pelle Hermanni, vaikka mun olis pitänyt olla Ron Jeremy. Nykyään mä tiedän tasan tarkkaan, että mitä mä haluan ja kuka mä olen. Niin tyhmää, kuin se onkin, niin vastoinkäymiset teki musta sen, mikä mä tällä hetkellä olen. Ja jumalauta, että olen siihen kuvaan tyytyväinen. Mulla on ympärillä juuri ne ihmiset, keitä arvostan ja haluan viettää aikaa. Turhat ovat karsiutuneet pois, ja hyvä niin.

Todellakin, asiat ovat tällä hetkellä paremmin, kuin hyvin. En olisi pari kuukautta sitten uskonut, että kaikki paska, mitä jouduin käymään läpi, niin oli parasta, mitä mulle on koskaan tapahtunut. Näin asioiden kuului mennä ja elämällä on paljon tarjottavaa (alkoholismi, rasvamaksa, keuhkosyöpä jne.). Tämän tekstin tarkoituksena on vain sanoa, että älkää pelätkö pahaa oloa ja pettymyksiä. Ne tekevät teistä vahvan ja kasvattavat tähän ankaran kylmään maailmaan, missä hyvä olo on yleensä hetkellistä. Kun kerran sattuu helvetisti, niin samoja virheitä ei enää tee, ainakaan niin helposti. Niiden jälkeen jokainen onnellinen hetki on niin arvokas, että niistä haluaa pitää kiinni koko sydämellään.

Olen ennemmin vihattu sen takia, kuka olen, kuin rakastettu sen takia, kuka en ole.     

Rakkaus satuttaa, vai satutatko sinä rakkautta?

Viime viikot menneet aika sumussa, mistään ei ole saanut kiinni; ei edes omista ajatuksistaan. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen olen alkanut miettimään, että mitä on rakkaus. Onko se välittämistä, syvempää kiintymystä vai pelkkä ihmisten keksimä sanonta jollekkin epämääräiselle tunteelle? Onko se pelkästään ikuisia pettymyksiä ja itsensä satuttamista? Kun nouset kuopasta kerta toisensa jälkeen, niin kompastut sinne vuosien jälkeen takaisin. Miksi sanotaan, että lopulta yrittäminen palkitaan? Miksi minulle ei ole sitten käynyt niin? Onko sille määrä, että monta kertaa pitää seivästää sydän, että saa jotain pysyvää? Mikä laittaa rakkauden loppumaan? Sen muuttuminen pelkäksi kiintymykseksi, kun se antaa tilaa uusille ihastumisille ja hetken typerille mielijohteille? Ihmisten oma itsekkyys, tyytymättömyys saada asioita toimimaan tai pelkkä pelko hukkaan heitetystä nuoruudesta? Kysymyksiä, joihin ei taida koskaan saada oikeaa vastausta. Tai vastausta, joka antaisi mielenrauhan.

Olen alkanut miettimään, että miksi ei koskaan se oma panos riitä. Miksi se toisen panos on aina sen verran pienempi, että homma kuihtuu kasaan parissa vuodessa? Annoin kaikkeni, tämän rikki raastetun sydämeni, jonka parsin kokoon vuosien aikana. Nyt se on taas niin monessa osassa, että edes Lampun Henki ei saisi tätä kolmella toivomuksella kuntoon. Olisinko voinut tehdä jotain enemmän? Kyllä. Ehkä. Mutta olisiko sillä ollut mitään vaikutusta lopputulokseen? Tuskin. Ketään et voi pakottaa rakastamaan itseäsi. Et, vaikka lopputulos tuntuisi omasta mielestä kuinka epäoikeudenmukaiselta, jopa väärältä. Ehkä raha olisi motiivi, mutta sitä ei monella ole niin paljon, että se saisi ketään jäämään. Annoin isoimman lahjan monta kertaa; luottamuksen ja anteeksiannon, sitä ei voi rahalla ostaa.

"Aika parantaa haavat, mutta ei arpia.". Miten voit oppia epäonnistuneesta suhteesta mitään, jos joudut pakolla tappamaan kaikki tunteesi? Jos uskoit täysin, että olisit voinut pelastaa suhteen ja muuttaa kaiken parempaan. Mitä siitä voi oppia, jos ei saanut edes mahdollisuutta? Tai opin sen, että maailma ei ikinä suosi epäitsekkäitä ihmisiä tai aitoa välittämistä. Yleensä itsekkäät tai tunteettomat ihmiset pääsevät tavotteissaan pitkälle ja elämässä eteenpäin, kun oma etu on tärkein ja muita ei tarvitse miettiä. Pidänkö itseäni hyvänä ihmisenä? En kaikille, mutta niille, joista oikeasti välitän. Pidänkö itseäni täydellisenä? En todellakaan, mutta olen valmis oppimaan virheistä ja tekemään asioiden eteen jotain. Olen valmis jopa uhrautumaan pois omalta mukavuusalueelta asioiden korjaamiseksi.

Yksinäisyys on maailman kauhein tunne. Sen mukana tulee aina pelko, että selviänkö. Tulenko aina pettymään ja rikkomaan itseni? Onko sitä oikeaa ihmistä olemassakaan vai onko joukko vääriä ja jonkun kanssa on vain opittava elämään? Täydellistä ihmistä ei ole olemassakaan, se on varma. On vain ihmisiä, joissa on omat virheensä, jotka on opittava hyväksymään ja niiden kanssa elämään. Tietysti niiden hyvien puolien ohella.

Rakkaus, katkeruus ja viha kilpailevat toisiaan vastaan. En osaa sanoa, että mikä tunteista tulee voittamaan. Minkä loppujen lopuksi haluan edes voittavan? En tiedä. Olen pettynyt ja itsetunto on aika nollissa, mutta kenellä ei olisi tälläisen tapahtumaketjun jälkeen. Pakko vain laittaa leuka rintaan ja mennä kohti uusia pettymyksiä. Erotessa molemmat osapuolet kärsivät, omalla tavallaan. Toista yleensä vain sattuu enemmän, koska harvoin suhteista lähdetään täydessä yhteisymmärryksessä.

En muusta tiedä, mutta olen tällä hetkellä yksin. Sen kanssa on opittava elämään ja tulemaan toimeen. Ja kyllä, pelottaa. Helvetisti, ja ahdistaa. Ehkä maailma palkitsee minut jossain vaiheessa ilolla ja riemulla. Kestävällä sellaisella.

Vittu mä rakastin sitä naista.