Viime viikot menneet aika sumussa, mistään ei ole saanut kiinni; ei edes omista ajatuksistaan. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen olen alkanut miettimään, että mitä on rakkaus. Onko se välittämistä, syvempää kiintymystä vai pelkkä ihmisten keksimä sanonta jollekkin epämääräiselle tunteelle? Onko se pelkästään ikuisia pettymyksiä ja itsensä satuttamista? Kun nouset kuopasta kerta toisensa jälkeen, niin kompastut sinne vuosien jälkeen takaisin. Miksi sanotaan, että lopulta yrittäminen palkitaan? Miksi minulle ei ole sitten käynyt niin? Onko sille määrä, että monta kertaa pitää seivästää sydän, että saa jotain pysyvää? Mikä laittaa rakkauden loppumaan? Sen muuttuminen pelkäksi kiintymykseksi, kun se antaa tilaa uusille ihastumisille ja hetken typerille mielijohteille? Ihmisten oma itsekkyys, tyytymättömyys saada asioita toimimaan tai pelkkä pelko hukkaan heitetystä nuoruudesta? Kysymyksiä, joihin ei taida koskaan saada oikeaa vastausta. Tai vastausta, joka antaisi mielenrauhan.
Olen alkanut miettimään, että miksi ei koskaan se oma panos riitä. Miksi se toisen panos on aina sen verran pienempi, että homma kuihtuu kasaan parissa vuodessa? Annoin kaikkeni, tämän rikki raastetun sydämeni, jonka parsin kokoon vuosien aikana. Nyt se on taas niin monessa osassa, että edes Lampun Henki ei saisi tätä kolmella toivomuksella kuntoon. Olisinko voinut tehdä jotain enemmän? Kyllä. Ehkä. Mutta olisiko sillä ollut mitään vaikutusta lopputulokseen? Tuskin. Ketään et voi pakottaa rakastamaan itseäsi. Et, vaikka lopputulos tuntuisi omasta mielestä kuinka epäoikeudenmukaiselta, jopa väärältä. Ehkä raha olisi motiivi, mutta sitä ei monella ole niin paljon, että se saisi ketään jäämään. Annoin isoimman lahjan monta kertaa; luottamuksen ja anteeksiannon, sitä ei voi rahalla ostaa.
"Aika parantaa haavat, mutta ei arpia.". Miten voit oppia epäonnistuneesta suhteesta mitään, jos joudut pakolla tappamaan kaikki tunteesi? Jos uskoit täysin, että olisit voinut pelastaa suhteen ja muuttaa kaiken parempaan. Mitä siitä voi oppia, jos ei saanut edes mahdollisuutta? Tai opin sen, että maailma ei ikinä suosi epäitsekkäitä ihmisiä tai aitoa välittämistä. Yleensä itsekkäät tai tunteettomat ihmiset pääsevät tavotteissaan pitkälle ja elämässä eteenpäin, kun oma etu on tärkein ja muita ei tarvitse miettiä. Pidänkö itseäni hyvänä ihmisenä? En kaikille, mutta niille, joista oikeasti välitän. Pidänkö itseäni täydellisenä? En todellakaan, mutta olen valmis oppimaan virheistä ja tekemään asioiden eteen jotain. Olen valmis jopa uhrautumaan pois omalta mukavuusalueelta asioiden korjaamiseksi.
Yksinäisyys on maailman kauhein tunne. Sen mukana tulee aina pelko, että selviänkö. Tulenko aina pettymään ja rikkomaan itseni? Onko sitä oikeaa ihmistä olemassakaan vai onko joukko vääriä ja jonkun kanssa on vain opittava elämään? Täydellistä ihmistä ei ole olemassakaan, se on varma. On vain ihmisiä, joissa on omat virheensä, jotka on opittava hyväksymään ja niiden kanssa elämään. Tietysti niiden hyvien puolien ohella.
Rakkaus, katkeruus ja viha kilpailevat toisiaan vastaan. En osaa sanoa, että mikä tunteista tulee voittamaan. Minkä loppujen lopuksi haluan edes voittavan? En tiedä. Olen pettynyt ja itsetunto on aika nollissa, mutta kenellä ei olisi tälläisen tapahtumaketjun jälkeen. Pakko vain laittaa leuka rintaan ja mennä kohti uusia pettymyksiä. Erotessa molemmat osapuolet kärsivät, omalla tavallaan. Toista yleensä vain sattuu enemmän, koska harvoin suhteista lähdetään täydessä yhteisymmärryksessä.
En muusta tiedä, mutta olen tällä hetkellä yksin. Sen kanssa on opittava elämään ja tulemaan toimeen. Ja kyllä, pelottaa. Helvetisti, ja ahdistaa. Ehkä maailma palkitsee minut jossain vaiheessa ilolla ja riemulla. Kestävällä sellaisella.
Vittu mä rakastin sitä naista.
