Taas tulee todellinen nyyhkytyttö-päivitys. Jos sellainen ei kiinnosta, niin lopeta lukeminen tähän. On ollut elämäni rankimmat kaksi kuukautta, ihan ylivoimaisesti. Voimat ovat olleet ihan lopussa ja on tullut jäätyä sänkyyn, jopa terapiasta ja lääkäriltä joutunut hakemaan apua. Ei mua hävetä myöntää sitä. Senkin on huomannut, että viikonloppu-dokaaminen ei ole mikään ratkaisu ongelmiin. Se pahentaa asioita vain entisestään.
Viime vuosi oli huikea. Oli elämä kunnossa, valmistunut juuri koulusta ja oli onnellinen parisuhde, mistä halusi pitää kiinni. Uskoi työllistymiseen ja siihen, että vuosi 2014 tulee olemaan entistä parempi. Mikäänhän näistä ei toteutunut. Kaikki meni, kuin kymppi euron tuoppeihin. Kaikkeni annoin, takki on aivan tyhjä ja lattialla. Ei jää mikään kaduttamaan, koska enempää en olisi voinut tehdä. Ketään ei voi pakottaa rakastamaan itseään. Ei jäänyt muuta käteen, kuin henkiset arvet ja narikkalappu.
Kaksi kuukautta kun on ollut yksin, niin kyllä sitä ymmärtää sen, että miksi rakkaus ja ihmissuhteet ovat niin tärkeitä asioita. Ei täällä kukaan pitkään pärjää ilman sitä. Se täyttää sen tietyn tyhjiön ja tuo arkeen tarkoituksen. Vähän kuin työura. Kun istuu kotona yksin, niin kyllä sitä keskusteluseuraa osaa arvostaa ihan eri tavalla. Että joku kuuntelee. Mulle on ollut aina vaikea puhua asioista ihmisille ja olen kirjoittanut ne sitten näin, mikä aiheuttaa jossain ihmisissä vitutusta. Mulle tämä on parasta terapiaa. Ystäviä on, mutta kynnys soittaa ja valittaa omaa oloaan on suuri. Kuka oikeasti jaksaa kuunnella aikuisen miehen ruikutusta? Näitä tekstejä ei sentään kukaan pakota lukemaan. Kotoa pitäisi päästä liikenteeseen ja saada mietittyä elämän muuta hyvää sisältöä, mutta sitä kun ei oikein ole. Miksi lähteä kävelemään ulos, kun lenkin jälkeen palaa takaisin yksinäisyyteen tänne vitun yksiöön? Sitten kun tottuu siihen, ettei ole ketään kelle soittaa, niin se masentaa vain entistä enemmän. Kyllä viikonloppuisin on kiva lähteä porukassa juomaan, mutta ei se ole sitä, mikä henkisesti parantaa. Öisin ei saa nukuttua ja maailma pyörii mielessä, kyyneleet vain puskevat silmistä kellon hakatessa tahtiaan kohti aamuyötä. Joka päivä vain väsyttää enemmän. Mikään ei kiinnosta ja asiat eivät parane, kun ei löydä edes tarvittavaa tahtoa avata ulko-ovea. Niin sitä viime vuoden alussa huusi, että "Maailma, täältä tullaan!", ja loppujen lopuksi on taas tässä samassa tilanteessa, kuin joka vuosi. Paskassa kaulaansa myöten. Pitäisi osata arvostaa asioita silloin, kun ne ovat elämässä. Ei vasta sen jälkeen. Mä tiedän, että olisin pystynyt niin paljon parempaan. Ei tässä voi, kun lopulta syyttää itseään ja vanhoja arpiaan, että kadotti sen oman oikean minuutensa. Viimeiset kolme viikkoa olin ihan täysi kusipää.
Se on aina ollut tabu, että ei miehet itke. Mä olen itkenyt kahden kuukauden aikana niin paljon, että täällä kämpässä on kosteusvaurio kohta. On tullut vajottua syvään itsesääliin, että miksi mikään ei ikinä riitä. Miksi minä en riitä. Huudettua keskellä yötä pahaa oloa pois. Mun ongelmana on aina ollut liian vahva sydän ja rakkaus. Sitä ei vain saa tapettua, vaikka miten haluaisi. Olisin valmis tekemään kaiken, mitä sydän vaatii. Pitäisi osata jatkaa elämää, mutta miten vitussa, kun on vain niin paha olla. Ei ne muistot häviä. Niiden pitäisi saada hyvä mieli, mutta hyvien hetkien miettiminen se vasta satuttaakin. Olisikin ollut koko viime vuosi täyttä paskaa, niin ei olisi muisteltavaa.
Yksinäisyys ja sydänsurut ovat kauheita. Vittu ne rikkovat ihmisen ja laittavat arjen ihan sekaisin. Minulla ainakin, en muista tiedä. Mitä niin erilailla pitää tehdä, että saa pidettyä edes yhden ihmissuhteen tässä elämässä? Miksi naiset rakastuvat renttuihin, mutta miten meidän hyvien miesten käy? Pitää kysyä joltain hyvältä mieheltä.
Toipuminen on alkanut ja kyllä löydän sen oman vanhan itseni, kun jaksan tehdä sen eteen töitä. Sen ihmisen, mikä oikeasti olen. Eli vitun huikea kaveri, sydänten murskaaja! Ainakin omani. Tässä säälimeressä kun liian kauan ui ja kurlaa sitä vettä kurkkuun, niin loppujen lopuksi hukkuu. Aika varmaan nousta ylös, elämään.
Vaikken olekkaan mies niin halusin ilmasta oman mielipiteeni tohon sun kysymykseen " mutta miten meidän hyvien miesten käy " ja mun mielipide on, että oikeesti loppujen lopuks teidän hyvien miesten kohdalla käy hyvin! Se tosin voi vaatia paljon työtä ja kärsivällisyyttä löytää vierelle nainen, joka oikeesti osaa arvostaa ja kunnioittaa sitä hyvyyttä ja huolenpitoa. Ja ehkä muutaman yritys erehdyksen naisilta, että ne löytää tiensä turvallisesti niiden hyvien miesten luokse. Ainakin nyt musta henkilökohtasesti tuntuu, että ennen tätä mun nykystä rakkautta oon ollu ihan väärällä tiellä ja mun käsitys elämästä on ollu ihan väärä... Nyt ku joku puhuu mulle elämästä ja sanoo mulle joskus kovasti tai pahasti, ni ymmärrän, että toinen tekee niin vaan koska välittää ja haluaa mulle parasta.
VastaaPoistaKiitoksia vastauksesta! Tämä jatkuva epäonnistuminen syö itsevarmuutta ja uskoa, mutta koskaan en ole ilman taistelua luovuttanut. Pakko vain uskoa, että kärsivällisyys palkitaan. Kiva, että sinulla on hyvä kokemus ja olet löytänyt sen jonkun vierellesi!
Poista